*

Jaakko Häkkisen kuiva politiikkasivusto

Elokuva-arvio: Hobitti - Odottamaton matka

  • Haltia Bret McKenzie
    Haltia Bret McKenzie
  • Radagast = Rölli
    Radagast = Rölli

 Luettuani muutamia kotimaisia ja ulkomaisia arvioita Peter Jacksonin ohjaamasta tuoreesta Hobitti-elokuvasta (ensi-ilta 12.12.2012) päätin kirjoittaa omani, koska tuntuu että monen arvioijan näkemys jää pintapuoliseksi. Kriitikkojen ja toimittajien vastaanotto on ollut yleisellä tasolla hyvin kriittinen, ja elokuvaa on luonnollisesti verrattu edeltäjäänsä (tarinakronologiassa seuraajaansa), Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiaan vuosikymmenen takaa.

 Elokuvan ymmärtämisen kannalta on olennaista tietää, että alkuperäinen J.R.R. Tolkienin romaani on pitkälti matkakertomus, joka genrelle tyypillisesti (tämä ei siksi ole varsinainen juonipaljastus!) huipentuu suureen taisteluun ja hirviön kukistumiseen – tosin luovasti kliseitä murtaen tässä tarinassa nämä kaksi kliimaksia eivät liitykään toisiinsa odotetulla tavalla. (Tähän palaan kesällä 2014 kun Hobitti-trilogian kolmas elokuva ilmestyy.)

 Kriitikkojen tärkein motkottamisen aihe on ollut yhden keskikokoisen romaanin "venyttäminen" kolmeksi lähes kolmituntiseksi elokuvaksi. Mielestäni kyseessä on kuitenkin yksiselitteisesti "kaikki voittavat" -tyyppinen ratkaisu, jonka näkeminen negatiivisena asiana on täysin käsittämätöntä. Ensiksikin tuotantoyhtiö voittaa, koska se tekee kolminkertaisesti rahaa yksillä kuvauksilla. Toiseksi Tolkien-fani voittaa, koska hänelle on tärkeää, ettei kirjasta nyt tarvitse jättää mitään olennaista pois. Taru sormusten herrasta -kirjahan ilmestyi alkuaan kolmena niteenä, ja kolmena elokuvana se oli käsittämättömän silvottu ja silputtu – se olisi vaatinut kuusi tai jopa yhdeksän elokuvaa kattaakseen ehjästi kaiken olennaisen kirjatrilogiasta. Kolmeen elokuvaan saatiin oikeastaan mahdutettua pohjustuksen lisäksi ainoastaan taistelut, kaiken muun jäädessä satunnaisiin sivulauseisiin (paitsi Aragornin ja Arwenin "rotujenvälisen" rakkaustarinan, jota oli paisutettu).

 Kolmanneksi "tavallinen" elokuvissa kävijä voittaa, koska ohjelmistossa on useampana vuonna laadukas ja mukaansa tempaava A-luokan toimintafantasiarymistely (örkit vievät jonkun mielestä elokuvaa jopa kauhugenren suuntaan), joka ei laadullisesti poikkea ainakaan alaspäin yleisestä elokuvatarjonnasta. Lopuksi, niiden tykkäämisellä ei ole mitään merkitystä, jotka eivät tämäntyyppisiä elokuvia muutenkaan kävisi katsomassa – on täysin yhdentekevää, jättääkö joku katsomatta yhden vai kolme vai sata elokuvaa aiheesta, joka ei häntä kiinnosta. Trilogia-ratkaisusta onkin vaikea löytää todellista huonoa puolta, kunhan elokuvat toimivat. Mutta toimivatko ne?

 

Hobitti trilogian avauksena

 Kriitikkojen tulisi muistaa ja ymmärtää, että trilogian avausosaa ei ole mielekästä arvioida yhden jakamattoman elokuvan tapaan. Avausosassa tutustutaan lähtötilanteeseen ynnä henkilöihin ja aloitetaan matka, siinä kaikki. Elokuvaa tulee arvioida tässä kehyksessä. Avausosa on onnistunut, jos se tempaa mukaansa maailmaan, tekee hahmoista kiinnostavia ja/tai samaistuttavia sekä jättää katsojan odottamaan innolla seuraavaa osaa jättäen monia avonaisia langanpätkiä tulevaisuudessa yhteen solmittaviksi. Hobitti – Odottamaton matka onnistuu tässä erinomaisesti ainakin kirjan lukeneen katsojan näkökulmasta.

 Kirjan lukeneen silmissä elokuva on suorastaan hengästyttävän toiminnallinen, ja useita yksityiskohtia on muutettu pelkästään draamallisista tai visuaalisista syistä: kirjassa Gandalfin velhokollega Radagast Ruskea ei toimi Sumuvuorten länsipuolella, saati että aktiivisesti osallistuisi seikkailijaryhmän auttamiseen (puhumattakaan doping-kaniinien vetämästä reestä!); kääpiöt eivät urheasti hyökkää peikkojen kimppuun Peikkokorvessa vaan heidät yllätetään yksitellen; Sumuvuorten örkkiluolasto ei ole mikään Morian kaltainen valtava tila riippusiltoineen vaan ahdas joskin sokkeloinen perinteinen luolasto, ja niin edelleen. Tällaiset muutokset voitaneen nähdä juonenkäänteiden viattomina "päivityksinä" 2000-luvun erikoistehostepainotteiseen elokuvakerrontaan.

 Sen sijaan suoranaisena kirjan pahoinpitelynä pidän Radagast Ruskean käsittelyä. Tolkienin kirjoissa (liitteet pois lukien) mainitaan nimeltä kolme viidestä velhojen veljeskunnan (quenya: Heren Istarion) hahmosta: Saruman Valkoinen, Gandalf Harmaa ja Radagast Ruskea. Näistä Radagast näyttäytyy lähinnä "hajamielisenä biologian professorina", selvästi älykkäänä ja sivistyneenä henkilönä, joka ei enää parintuhannen vuoden uransa jälkeen jaksa olla kiinnostunut politiikasta – eli vapaiden kansojen taistelusta Sauronia vastaan – vaan on "langennut" tehtävästään ja keskittyy hoivaamaan kasveja ja eläimiä, kuten hänen alkuperäiseen maia-luontoonsa kuuluu.

 Velhot ovat nimittäin alkuaan henkiolentoja: puolijumalia tai mahtavia elementaali- tai luonnonhenkiä, jotka on sidottu fyysiseen, ihmistä muistuttavaan mutta kuolemattomaan ruumiiseen. Ylimielinen Saruman kutsuu Radagastia hölmöksi ja yksinkertaiseksi, koska tämä ei hamua poliittista valtaa eikä käytä mahtavia voimiaan omaksi hyödykseen. Kirjoissa Radagast ei silti todellakaan ole mikään dementoitunut älykääpiö, vaan Sarumanin nimittelyt johtuvat siitä, että Saruman ja kaksi sinistä velhoa, Alatar ja Pallando, ovat itse langenneet fyysisen olemuksensa vetäminä vallanhimoon ja itsetärkeyteen, haluten hallita itseään vähäisempiä kuolevaisia, ja he pitävät älykkyyden mittarina halua ja kykyä kohota mahtavaksi hallitsijaksi.

 Hobitti-elokuvassa Radagast Ruskea on lähinnä Allu Tuppuraisen Rölli-peikkoa muistuttava toikkaroiva törppö, jota katsoessaan kirjan lukenut tuntee vain myötähäpeää – miksi vääristellä hahmosta kuusivuotiaille suunnattu, kun elokuvan ikäraja on kuitenkin 12? Eivätkö kääpiöt Ori (kierosilmäinen tomppeli) ja Bombur (hassunaamainen pullero) riittäneet täyttämään narrikiintiötä? Ei puuttunut enää kuin peräpäähuumoria edustava vihjaus velhon nimen alkuperästä... Ilmeisesti elokuvantekijöillä on sellainen kummallinen harhakäsitys, että paras elokuva on sellainen, jossa on jokaiselle jotain. Pakollinen saippuaoopperaosuuskin saatiin: katsokaapa kuinka rakastuneen pöllämystyneesti Gandalf toljottaa häikäisevää Galadrielia (kasvoluihinsa nähden liian nälkiinnytetty Cate Blanchett).

 Toinen kirjan lukenutta katsojaa häiritsevä seikka ovat lukuisat muka dramaattisuuden lisäämiseksi tehdyt muutokset juonen yksityiskohdissa. Elokuvassa Gandalf muka yllättyy tavatessaan Sarumanin ja Galadrielin Rivendellissä keskustelemassa vakavista asioista Elrondin kanssa, vaikka kirjoista tiedämme että tämä Keski-Maan viisaiden ja mahtavien Valkoinen Neuvosto perustettiin jo 500 vuotta aikaisemmin, ja Gandalf tietysti kuului siihen itsekin. Radagast muka vasta nyt huomaa pahuuden leviävän Vihermetsässä, joka siksi saa nimen Synkmetsä, vaikka kirjoista tiedämme muutoksen pahempaan tapahtuneen jo kaksituhatta vuotta aikaisemmin.

 Tolkienin kirjojen vahvuus on nimenomaan historian pilkottaminen läpi tarinan nykyhetkeen. Kuvauksessa ja keskusteluissa viitataan toistuvasti Keski-Maan menneisiin tapahtumiin, ja ne selittävät tärkeänä osatekijänä maailman nykytilannetta. Juuri historia ja sen vaikutukset kansojen ja yksilöiden tavoitteisiin ja motiiveihin tekevät Tolkienin kirjoista niin realistisia ja todenomaisia. Elokuvissa historian perspektiivi on monin paikoin latistettu sellaiseksi, että hahmot vain plumpsahtavat keskelle aivan yllättäen ja odottamatta syntynyttä tilannetta. En näe tällaisen muutoksen mitenkään parantavan elokuvia, päinvastoin: historiallisen perspektiivin vähentäminen uhkaa tehdä Tolkienin tarinoista "tusinafantasiaa", jossa päähenkilöille vain nyt sattuu tapahtumaan erilaisia ihmeellisiä juttuja ilman sen kummempaa taustakehystä ja kausaalista tapahtumaketjua, vain siksi koska he ovat päähenkilöitä ja koska jotain täytyy kirjassa tapahtua. Onneksi melkein kaikki vastoinkäymiset voidaan aina jotain kautta vierittää jonkun mahtavan pahiksen niskoille, tosin tässäkin voidaan liioitella: Tarussa sormusten herrasta lumimyrsky Sumuvuorilla pantiin Sarumanin syyksi, vaikka kirjoissa sellaisesta ei ollut pienintäkään vihjettä.

 

Hobitti elokuvana

 Hobittia voidaan tietysti arvioida myös elokuvana, kunhan sisällölliset odotukset suhteutetaan sen asemaan trilogian avaajana. Teknisesti ja visuaalisesti elokuva on huippuluokkaa: erikoistehosteet ovat niin uskottavia kuin ne vain nykyelokuvassa voivat olla, ja kolmiulotteinen HFR-tekniikka (tuplamäärä ruutuja sekunnissa) hivelee silmää. Myös fyysinen toteutus kuvauspaikkoineen ja lavastuksineen on todella uskottavasti ja kiehtovasti toteutettu.

 Maskeeraus tuntuu kirjoihin verrattuna yliampuvalta, ja monet kääpiöt näyttävätkin pilapiirrosten hahmoilta. Tosin ilmeisesti tämän humanoidirodun kohdalla nuoremmat yksilöt ovat "normaalimman" eli ihmismäisemmän näköisiä, ja vanhoilla yksilöillä nenä ja korvat ovat isommat ja naamavärkki muutenkin enemmän mutkalla. Tämä heijastanee sitä, että Tolkienin kääpiöt elävät satoja vuosia, ja painovoima näkyy tietysti siinä vaiheessa jo naamasta.

 Juoni on tietysti suoraviivainen, koska koko trilogian avauselokuva on matkakertomus: siinä kuljetaan koko ajan eteenpäin, eikä päämäärää vielä tässä elokuvassa saavuteta. Tämä ei ole yhtään sen heikompi pääjuoni yksittäiselle elokuvalle kuin vaikkapa iäkkään englantilaispariskunnan arkielämästä satunnaisen vuoden verran kertova juoni tai ranskalaisen perikunnan kuolinpesän selvittelystä kertova juoni. Sivujuonina toimivat suuren maailman tapahtumat eli makrotaso päähenkilöryhmän matkan eli mikrotason taustalla, ja takautumiakin esiintyy. Juonenkäänteet eivät vie katsojaa samalla tavalla kuin märkää rättiä kuten vaikkapa Valtaistuinpelissä, mutta yleensä muihin elokuviin verrattuna Hobitin juoni on kiemuroiltaan ja tapahtumiltaan täysin tyydyttävä. Lisätasona toimii aiemmin ilmestynyt ja katsojien todennäköisesti näkemä (tai lukema) Taru sormusten herrasta -trilogia, jonka pääjuoniaihetta (Sormuksen sota) Hobitti selittää ja taustoittaa.

 Rakenteellisesti elokuva on selvästi kaksijakoinen: alkuosassa lähinnä rupatellaan ja tutustutaan hahmoihin ja heidän motiiveihinsa, ja loppuosassa lähinnä paetaan ja taistellaan ja paetaan taas. Lähes kolmituntinen elokuva piti hyvin otteessaan eikä tuntunut pätkääkään pidemmältä kuin parituntiset kilpailijansa – siitä huolimatta, että tiesin juonen etukäteen, koska olen lukenut kirjan. Uusimman 007-elokuvan Skyfall aikana tuli mieleen ajatus, että eivätkö ne voisi jo vähitellen kohdata kun takamus puutuu ja hartiat kangistuvat, mutta Hobitti välttää erinomaisesti sellaiset suvantokohdat, jotka katkaisisivat katsojan keskittymisen. Tämä lienee täysin käsikirjoittajien ja ohjaajan ansiota, koska kirjoissa on aina sellaisia suvantokohtia ja leikkauksia, joihin lukemisen voi mukavasti lopettaa jatkaakseen taas seuraavana päivänä.  

 Kriitikkoja tuntuu häiritsevän alun hidastempoisuus, mutta itse olisin mielelläni seurannut ajallisesti hallitsevien taistelukohtausten välissä enemmänkin henkilöidenvälisiä keskusteluja, koska ne ovat se liima joka vetää katsojan pidemmäksi aikaa elokuvan maailmaan. Näyttävää taistelukohtausta voi muistella seuraavana päivänä, mutta valaisevat keskustelut voivat muistua mieleen vielä kauan elokuvan näkemisen jälkeenkin.

 

Näyttelijät

 Martin Freeman (jonka luontainen ilmeikkyys tuo jostain syystä mieleen Monty Pythonin Michael Palinin) nuorena Bilbo Reppulina täyttää yllättävän hyvin Ian Holmin (vanha Bilbo) saappaat. Yhdennäköisyys puuttuu, kuten ymmärrettävää onkin eri näyttelijöiden ollessa kyseessä, mutta ilmeet henkivät sentään jotakuinkin samankaltaista olemusta. Ian McKellenin Gandalf on jälleen toimiva yhdistelmä äkkipikaista nokkeluutta ja suojelevaa lempeyttä – tosin kirjoissa jälkimmäistä näkyi harvoin ja silloinkin hienovaraisesti. Jostain syystä ohjaaja Peter Jackson on halunnut päivittää Tolkienin etäisen ja pidättyväisen viktoriaanisen opastajahahmon moderniksi pehmoisukiksi.

 Kääpiöissä näkyy se sama värikäs kirjo kuin kirjassakin, nuorista ja tietämättömistä (Fili ja Kili eli Dean O'Gorman ja Aidan Turner) hyväntahtoisesti naureskeltavan lihavan Bomburin (Stephen Hunter) kautta pelättyyn ja kunnioitettuun Thorin Tammikilpeen (Richard Armitage). Thorin on karismaattinen mutta katkeruuden kalvama hahmo, ja Armitagen omanarvontuntoinen ja raukean arvioiva kylmä päällikönkatse (todellinen tunnelmantappaja!) saisi jopa Jim Carreyn lopettamaan naamanvääntelyn siihen paikkaan. Armitagen ohella vaikuttavimman roolisuorituksen kolmestatoista kääpiöstä tekee monesta brittisarjasta tuttu James Nesbitt (Bofur), joka ainoana kääpiöistä tuntuu olevan kiinnostunut tutustumaan Repunpään herra Reppuliin. Jälleen vähän on paljon: Nesbitt ei juuri ilmeile, katse kertoo kaiken.

 Nyt jo 90-vuotias Christopher Lee palaa Saruman Valkoisen rooliin, eikä ymmärrettävästi paljonkaan kirmaile ympäriinsä: Saruman kuvataan joko seisomassa tai istumassa liikkumatta. Joka tapauksessa voimme olla iloisia siitä, että jo nuorimpien katsojien isovanhempien syntymän tienoilla Draculaa näytellyt syväkatseinen ja vaikuttavaääninen veteraani on vielä mukana. Ikivanhojen velhojen roolitukseen ei ikäsyrjintä onneksi vaikuta, emmekä joudu katselemaan nuoria jolppeja tekorypyissään – Gandalfia näyttelevä Ian McKellenkin on jo 73-vuotias.

 Elokuvan haltioissa (tolkienilaisittain ilman j:tä) ärsyttää alleviivaavuus. Tolkienin kirjoissa haltiat ovat muuten aivan kuin ihmisiä, mutta kauniimpia, kestävämpiä, parrattomia ja kuolemattomia. Kirjoissa haltiat ovat eloisia, he tanssivat ja laulavat paljon. Elokuvahaltiat puolestaan ovat suippokorvaisia ja ilmeettömiä, puhtaissa futuristisissa vaatteissaan jököttäviä jäyhiöitä, jotka pää kenossa toljottavat kuolevaisia kuin vieraan planeetan elämänmuotoja. Haltiaroolien onnistumista onkin siksi vaikea arvioida. Elrond Puolhaltia on ymmärrettävästi astetta tai muutamaa rouheampi kuin "aidot" haltiat, eikä Hugo Weavingiä katsoessa ensimmäinen mieleen tuleva sana olekaan "kaunis" (vaan "koulukiusaaja").

 Muista haltioista kamera pysähtyy oikeastaan vain valtiatar Galadrieliin (Cate Blanchett), joka on Keski-Maan noldorin eli suurhaltiain perimysjärjestyksessä kruunaamaton kuningatar, ja Lindiriin (Bret McKenzie), joka on jonkinlainen Elrondin hovimestari Rivendellissä. McKenzie näyttää siltä kuin Tolkienin suurhaltian kuuluukin – onneksi tekokorvat eivät pääse hiusten alta pilaamaan vaikutelmaa! Cate Blanchett on toki eteerinen ja solakka, mutta jopa hieman liian nälkiintyneen näköinen (haltioiden rasvaprosentti on ihanteellisen sopiva, ei suinkaan niin pieni että poskiluut törröttävät ihon läpi!) ja maneerisesti silmiään siristelevä. Galadrielin tietokonetehostettu äänikin hieman häiritsee.

 Lopuksi on tietysti mainittava Klonkku, jolle piirteet ja äänen on lainannut jälleen verraton mulkosilmä Andy Serkis. Hahmo on ainutlaatuinen yhdistelmä luotaantyöntävää rumuutta, inhottavuutta ja itsekästä ilkeyttä sekä sääliä herättävää surkeutta – juuri niin kuin kirjoissakin, mutta vielä uskottavammin ja ilmeikkäämmin. Ainoastaan tämän hahmon, joka on yhtä olennainen koko Keski-Maalle ja suursormuksen tarinalle kuin Darth Vader on Tähtien sodalle tai Matti Nykänen Seiska-lehdelle, voi sanoa elokuvassa parantuneen selvästi siitä millainen se oli kirjoissa. Myös örkit ovat visuaalisessa elokuvassa paljon parempia kuin kirjassa, riippuen tietysti osittain lukijan mielikuvituksen köyhyydestä. Muiden hahmojen ja kansojen osalta elokuvaan tehdyt muutokset ovat kirjan lukeneissa silmissäni pienoisia huononnuksia, ja Radagast Ruskean kohdalla muunto elokuvaan on täydellinen epäonnistuminen: pinnallista, itsekeskeistä kulutusyhteiskuntaa vierastavasta linkolanvihreästä, hajamielisestä mutta viisaasta velhosta on tehty kylähullu spurgu.

 

Lopuksi

 Taru sormusten herrasta -trilogian avausosa Sormuksen ritarit oli sekin matkakertomus, jota pohjustettiin leppoisassa Konnussa ennen kuin alkoi kulkeminen ojasta allikon takasuon kautta Rivendellin väliaikaiseen turvaan ennen paluuta vaarojen täyttämälle tielle. Elokuva sai pääsääntöisesti paremman vastaanoton, ja Hobitti-trilogian avausosassa kriitikkoja näyttääkin närästävän se, että tämä on jo vähän niin kuin nähty: monen mielestä Hobitti ei tuo mitään uutta ja mullistavaa kymmenen vuotta aikaisempaan trilogiaan.

 Kyseessä on kuitenkin sama maailma ja suureksi osaksi samat hahmot, ja tarina pyörii osittain saman sormuksen ympärillä. Siksi onkin omituista, miksi rima on yhtäkkiä niin korkealla, että Odottamaton matka ei odotuksia täytäkään. Miksei riitä, että se on aivan yhtä laadukas, harkittu, rytmitetty ja viimeistelty kuin Sormuksen ritarit? Muuttuuko 190-senttinen mies yhtäkkiä lyhyeksi vain siksi, että hänen kasvunsa päättyykin siihen samaan mittaan kuin isällään, eikä hänestä tulekaan kaksimetristä? Kerrassaan omituinen asenne.

 Monet kriitikot odottivat, että Peter Jackson pudottaa heidät taas tuoliltaan, mutta Hobitti – Odottamaton matka onkin "vain" yhtä hieno elokuva kuin Taru sormusten herrasta -elokuvat. Sellaisena se on tänä päivänä eräs vuoden parhaimpia ja hienoimpia elokuvia ja pesee esimerkiksi uuden Bondin, keväisen Sherlock Holmesin ja varmasti myös Marvelin supersankarielokuvat (joita en enää jaksa katsoa).

 Hobitti – Odottamaton matka on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, vaikuttava elämys ja kiehtova kurkotus irti arkimaailmasta. Jos ankea arki, Kaurismäet ja Jim Leighit pikemminkin ahdistavat kuin houkuttavat, älä silti tartu tuoppiin! Kolmen tuopillisen hinnalla koet pidempikestoisen ja paremmin muistettavan 3D-elokuvanautinnon.

 

Tätä elokuvaa katsot vielä tulevien lastesikin kanssa.

Eikä tämä arvio ole maksettu.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (14 kommenttia)

Veikko Vitikainen

Jos aikuinen ihminen fanittaa Hobittia tai Tarua sormusten herrasta, niin henkinen kehitys tuolla aikuisella on päättynyt jo kauan ennen murrosikää.
Ennen vanhaan iltasatuja kertoiltiin lapsen nukkumaan mennessä nukuttavalla tavalla ilman väkivaltaa. Nykyinen iltasatu on väkivaltainen Hobitti tai Taru sormusten herrasta. Mitä autenttisemmin lapselle syötetään tuollaisia roskaelokuvia markkinavoimien ehdoilla, sitä vääristyneempi lapsien arvostelukyky oikeasta ja väärästä varttuneempana tulee olemaan. Tietenkin, jos arvostelija itse on sitä sukupolvea että nuo elokuvat olivat jo vaikuttamassa hänen mielipiteisiinsä, niin aivopesu on todellakin tehnyt tehtävänsä.

Jaakko Häkkinen

Iltasadun kuunteleminen on epäilemättä parasta mihin sinun kapasiteetillasi kykenet, mutta useimmat nykyihmiset seuraavat kirjallisuutta ja muita kulttuurin ja viihteen muotoja. Minun henkinen kehitykseni jatkuu edelleen, kiitos kysymästä ja huolenpidosta.

Kannattiko oikeasti tulla kommentoimaan ja antamaan itsestästi epäkypsä, niuhottava ja ikikatkera kuva? :) No, jätän kommenttisi tulevien lukijain hämmästeltäväksi...

Henri Kangas

Aikuisella ihmisellä ei mene hyvin, jos reaktio johonkin leffa-arvosteluun on tälläinen.

Koitapa Veikko hankkia elämä.

Veikko Vitikainen

Onko se väärin jos ensuostu katselemaan päivät pitkät joitakin sairaita fantasiaelokuvia.
Henrinkin kannattaisi keskittyä katselemaan vaikka Rölli peikkoa.

Henri Kangas Vastaus kommenttiin #4

Helvettiäkö se sinulle kuuluu, mitä ihmiset katsovat tai eivät katso. Tuskin muitakaan kiinnostaa sinun elokuvamakusi.

Veikko Vitikainen Vastaus kommenttiin #5

No, älä sitten tyrkytä muillekkaan joitain sairaita fantasiaelokuvia, aikuinen mies.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Millainen vääristynyt kuva oikeasta ja väärästä kys. tarinoissa mielestäsi on?

Esimerkiksi, että pienimmälläkin saattaa olla suuri merkitys? Tai että ihmisen suurin heikkous on hänen alttiutensa ahneuteen ja korruptioon ja että hänen luonteensa punnitaan hänen vastustuskykynsä mukaan? Että todellinen voima on korvien välissä, ei asetta pitelevissä käsissä?

Veikko Vitikainen

Nyt hra Ukkonen on eksynyt väärällä palstalle. Aseasioista on kuuma keskustelu käynnissä Jaakonsaaren blogissa puheenvuoropalstalla. Joten mene sinne keskustelemaan asehullujen kanssa.
Nykyisin lapsille tarkoitetut markkinavoimien äärimmilleen valtaama elokuva-ala suoltaa sairaita fantasiaelokuvia ulos mahdollisimman suurien voittojen toivossa, ja jotkut hölmöt on aivopesty jopa maksamaan tuosta roskakulttuurista. Johtopäätökseni on se, että Ukkonenkin on sortunut markkinavoimien armoille.

Jaakko Häkkinen Vastaus kommenttiin #8

Veikon jokaisessa vastauksessa esiintyy sana "sairas" tai "hullu", ja kaiken lisäksi aiheettomasti. Tämä kertonee selvää kieltään henkilön omasta rajoittamiseen ja tuomitsemiseen keskittyvästä elämänasenteesta - ellei muustakin... En kyllä uskaltaisi antaa omien tulevien lasteni joutua Veikon vaikutuspiiriin. :/ Mieluummin sitten paljon satuja ja fantasiaelokuvia - niissä aina mustavalkoisesti hyvä on hyvä ja paha on paha, eikä hyvää ja luonnollista yritetä vääntää sairaaksi tai hulluksi.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen Vastaus kommenttiin #8

Kirja ei ole roskakulttuuria? Jos siitä kirjasta ohjataan elokuva, siitä tulee roskakulttuuria?

Käyttäjän kivisto kuva
Harri Kivistö

(Veikko Vitikaiselle) Päinvastoin. Kommentistasi huokuva umpimielisyys on juuri merkki henkisen kehityksen tyrehtymisestä.

Käyttäjän PetriHeikinheimo kuva
Petri Heikinheimo

Hieno arvostelu elokuvasta, jonka juuri katsoimme koko perheen voimin uudelleen! En halua lähteä tässä kommenttiketjussa auki revitylle kulttuurin arvottamisen tielle lainkaan, vaan jätän sen muiden tehtäväksi. Haluan kuitenkin tuoda esille sen tosiasian, että ihmisen mielihyväkeskus vaatii eskalaatiota: seuraavan elokuvan/kirjan/suklaa-annoksen/kännin pitää olla aina x verran parempi, jotta vältyttäisiin lievältä pettymykseltä. Huomasin tämän itse käydessäni katsomassa Hobitin ensi kertaa elokuvateatterissa: huolimatta täyden kympin visuaalisesta 3D-tykityksestä, oli kokonaisvaikutelma hienoinen pettymys edellisen trilogian ollessa vielä tuoreessa muistissa koko komeudessaan, eikä vähiten juuri Jaakon mainitsemien seikkojen takia (Radagastin denso-habitus linnunpaskajakauksineen ja happojäniksineen & osa kääpiöistä täysiä tomppeleita). Ehkäpä Peter Jackson hoveineen oli ulkoistanut isomman osan käsikirjoittamisesta Hollywoodin jorinasepoille, joilta olemme tottuneet saamaan sellaisia "kulttuuripläjäyksiä" kuin "Commando", "Universal Soldier" ja "Starship Troopers". Ainakin rymistelyn ja actionin määrä viittaisi tähän.

Kaikesta huolimatta jään odottamaan seuraavaa osaa mielenkiinnolla!

Jaakko Häkkinen

Petri Heikinheimo:
"...seuraavan elokuvan/kirjan/suklaa-annoksen/kännin pitää olla aina x verran parempi, jotta vältyttäisiin lievältä pettymykseltä."

Hyvin sanottu!

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset