*

Jaakko Häkkisen kuiva politiikkasivusto

Elokuva-arvio: Kalevala – uusi aika

  • Ville Tiihonen on Jokkeri
    Ville Tiihonen on Jokkeri

Elokuvan tasot

 Elokuvasta kuoriutuu esiin erittäin monta tasoa. Heti elokuvan alussa melkein parahdin ääneen: "Eiiih! Ei vanhahtavaa kieltä kiitos, en tullut katsomaan mitään runoteosta!" Onneksi kyseessä oli vain kalevalaisten ja pohjolaisten neuvottelutilanteeseen liittyvä seremoniallinen keskustelu. Ensimmäiset parikymmentä minuuttia menevätkin vastaanottoelimistön (silmät, korvat ja aivot) ohjelmoimiseen vastaanottamaan ilmaisukieleltään hyvin omaperäistä ja tutusta poikkeavaa elokuvaa.

 Alussa ei voi välttyä hauskalta mielikuvalta, että monet hahmot yrittävät näyttää ja kuulostaa Jouko Turkalta, eikä lähikuvassa viihtyvä kamera epäröi näyttää räkäisiä pottunokkia, vetistäviä silmiä, vinoja ja valkaisemattomia hampaita, irvistävien kasvojen uurteita ja harvenevia hiuksia. Henkilöt eivät myöskään tarjoa mitään Dressmann-mainoksen matalaa ja miehekästä äänenkäyttöä vaan käyttävät luonnollisia, välillä hentoja tai tukkoisia omia ääniään. Karismaa ei haeta puhe- ja esiintymistaidon nikseillä, vaan se joko välittyy tai jää välittymättä näyttelijän olemuksesta; kumpikin vaihtoehto on joka tapauksessa uskottava ja luonnollinen.

 Elokuva tarjoaa tässä vaiheessa tärkeän oppitunnin, kun katsoja ymmärtää, että tältä todellisuuden pitäisikin näyttää – tämän elokuvan jälkeen Hollywoodin silotellut, valkohampaiset ja tupeella vielä seitsenkymppisenkin pääosanäyttelijän päälaen peittävät elokuvat näyttävät yhtä tahattoman koomisilta kuin vanhat lännenelokuvat, joissa intiaaneja näyttelivät ihonsa maalanneet valkoiset.

 Alkusopeutumisen jälkeen – jonka aikana tarina on onneksi verkkaista ja tutustuttavaa, koska muuten jotain voisi jäädä huomaamatta – pääosaan nousee ahdistus. Ainakin tämä elementti jäänee selvästi vaisummaksi kotikatsomossa kuin isolla kankaalla. Tommi Eronen tulkitsee Sampo-nimisen toimitusjohtajan epätoivoa viipyilevissä lähikuvissa niin intensiivisesti, että katsojan omakin sydän alkaa lyödä hieman tiheämmin. Ahdistus tarttuu katsojaan, vaikkei hän vielä ymmärräkään juonen puolesta, mistä ahdistus johtuu.

 Seuraavalla tasolla juonenkuljetus kääntyy trilleriksi, kun Sampo ryhtyy omantuntonsa pakottamana toimiin taustalta hallitsevan ilkeän suomenruotsalaisen Bröderskap-salaseuran varjossa (oikeaoppisesti pitäisi olla Broderskap tai Brödraskap, mutta järjestö onkin nimeään myöten fiktiivinen kuittaus vieraalle valloittajalle). Lisäjännitystä tulee siitä, että koska kyseessä ei ole Hollywood-tuotanto, katsoja ei voi olla varma siitä, ketkä tulevat kuolemaan, tai siitä, että edes päähenkilö jäisi henkiin.

 Koko elokuvan ajan nykyajan taustalla on myös toinen aikataso, rautakautinen kalevalainen Suomi. Muinainen etninen vastakkainasettelu (viisaat, rauhanomaiset, jumalatarta palvovat, suomenkieliset kalevalaiset ja ahneet, sotaisat, Thoria palvovat, ruotsinkielisten kanssa toimivat pohjolaiset) kulminoituu nykyajassa yhdessä suomalaisessa perheessä, jonka isä polveutuu kalevalaisista ja äiti pohjolaisista. Tämän biologis-perinnöllisen ristiriidan lisäksi elokuvassa on myös hengellis-perinnöllinen ristiriita, johon kietoutuu jälleensyntymäoppi. Uskottavuuden vuoksi on erinomaista, että muinaisen Kalevalan hahmojen nykyvastineita useimmiten esittää eri näyttelijä.

 

Toteutus

 Toteutukseltaan elokuvan ei tarvitse hävetä kalliimpien kilpailijoidensa rinnalla. Tehosteilla ei ole kikkailtu, vaan niitä käytetään kun tarvitaan. Esimerkiksi viikinkilaivat eivät näytä tietokoneella monistetuilta, kuten joissain kalliimmissa tuotannoissa. Rautakauden maisema on metsää ja laidunta, asumuksia näytetään vähän mutta ne ovat uskottavan primitiivisiä. Taistelukohtauksilla ei mässäillä, vaan lyhyen hidastuksen jälkeen siirrytään nopeasti herkuttelemaan klimppisellä verellä, rä'ällä ja kyynelillä. Tämänsisältöisessä elokuvassa tuntuisikin turhalta lähteä hiomaan aikaa vieviä miekkataistelukoreografioita.

 Joissain arvioissa on esitetty, että rautakauden kohtauksista tulisi mieleen Game of Thrones -sarja, mutta näin käy vain siinä tapauksessa, ettei katsojalla ole enempää kokemusta historiallisista ja fantasiaelokuvista. Kalevalainen maisema sijoittuu joltisenkin myyttiseen, utuisenhämärään ja tummanrehevään, mutta samalla silti jotenkin epäkesäiseen vuodenaikaan. Maailman tunnelma muistuttaa lähinnä Avalonin usvia, ja tarkoituksena lienee ollutkin luoda Kalevalan maailma todellisen, mytologisen ja alitajuisen risteyskohtaan.

 Ilmarisen takomaa Sampoa sanotaan ihmekoneeksi, mutta sitä ei paljonkaan näytetä, eivätkä sen tarkoitus tai voimatkaan oikein selviä. Parempi niin, koska liika selittäminen tuottaisi aina monille pettymyksen.

 

Näyttelijät

 Elokuvaan on valittu uskottavan tavallisennäköisiä suomalaisia "pottunokkia" (Ari Vakkilainen, Pauli Poranen), eikä haettu mitään sankarityyppejä. Näyttelijäntyö on kauttaaltaan uskottavaa, paitsi jos tarkoituksellinen ylinäytteleminen ajoittain häiritsee jotakuta. Nuorimmat näyttelijät eivät aivan yhtä hyvin saa repliikkejään haltuunsa – joissain kohtauksissa ei voi välttyä ajattelemasta "tuo näyttelee." Muuten hahmot kyllä heräävät hyvin eloon.

 Etualalle nousee luonnollisestikin päähenkilöä näyttelevä Tommi Eronen, jonka intensiivinen läsnäolo antaa kasvot väärien valintojen aiheuttamalle ahdistukselle. Erityismaininta katu-uskottavasta kovanaamasta menee Ville Tiihoselle, joka retropulisonkeineen (ks. kuva) on kuin ilmetty X-Men-maailman Sapelihammas. Kullervon läksiäismonologi on myös vaikuttava.

 

Merkitys

 Kalevala – uusi aika on merkittävä elokuva. Haluan nähdä sen joskus vielä uudestaan, ja sitä en voi sanoa kovinkaan monen elokuvan kohdalla. Viimeksi tällaisen tuntemuksen jättivät Pilvikartasto (2012) ja Inception (2010). Eniten Halosen visiosta saavat irti ne, joita kiinnostaa Suomen muinaisuus sekä suomalaisen kansan synty ja kulttuuriperintö; jotka tuntevat Kalevalan tarinan; ja jotka ovat kiinnostuneita myyteistä, jumaluuksista ja symboliikasta.

 Lopussa langanpäitä sidotaan sopivasti yhteen, mutta kaikki ei selviä. Elokuva jättää katsojan pohtimaan monia asioita (yritän olla paljastamatta juonta liiaksi): Mikä Ilmarisen takoma Sampo oikein oli ja mitä se teki? Mikä se pomo loppujen lopuksi oli? Oliko Väinämöinen jonkinlaisessa aikasilmukassa odottamassa vanhan itsensä kuolemaa päästäkseen syntymään? Kun monet Kalevalan hahmot symboloivat jotain, niin mitä symboloi se, ettei minkäänlaista Lemminkäis-hahmoa ole koko elokuvassa, vaikka kirjassa hän on tärkeä? Lemmen liekki ei muutenkaan elokuvassa roihua, ja iloiset perhetapahtumatkaan eivät lopulta heijasta rakkautta. Tällaiset kysymykset jo yksinään vaativat toisen katselukerran.

 Etukäteen pelkäsin, saako Halonen pidettyä elokuvan monet tasot hallitusti kasassa, mutta yllätyin positiivisesti. Kalevala – uusi aika on erittäin ehjä ja tasapainoinen kokonaisuus. Mikään yksittäinen taso tai elementti ei ruhjo muita alleen. Halonen hallitsee työnsä mestarillisesti, kuten sopii toivoakin näin pitkään hiotulta projektilta.

 Halosen sanoma on, että se historia, jota meille koulussa opetetaan, on valloittajan kirjoittamaa. Se on tietysti melkoisessa määrin totta, muttei silti ole perusteltua heilahtaa toiseen ääripäähän ja alkaa kuvitella skandinaavisten saagojen mainintoja kveenien muinaiskuninkaista pitäväksi todisteeksi jostain muinaissuomalaisesta kuningaskunnasta sanan keskiaikaisessa tai uudemmassa merkityksessä. Halonen ei onneksi tyrkytä näkemystään, vaan tyytyy ainoastaan päähenkilön kuittaukseen tästä aiheesta skandinaavisia sukujuuria tutkineelle äidilleen.

 

Tuomio

 On sääli, että elokuva floppasi kaupallisesti. Syytä voidaan ehkä hakea ohjaaja-käsikirjoittaja Jari Halosen julistavista medialausunnoista, jotka lienevät ärsyttäneet monia ihmisiä liialla besserwisser-asenteellaan. Viidakkorumpu lienee myös merkittävässä roolissa: niin sanotulle keskivertokansalaiselle, jolle Kalevalan sisältö ei ole kovin tuttu ja jota eivät erilaiset tulkinnat muinaishistoriastammekaan kauheasti kiinnosta, elokuva ei ehkä avaudu. Mielestäni elokuva kuitenkin toimii myös ilman tällaisia taustatietoja eräänlaisena lajityyppejä yhdistävänä kertomuksena, jossa moderniin trilleriin sekoittuu mystisiä elementtejä kuten jälleensyntymä ja karman laki.

 Siksi uskallan arvata, että suurin negatiivisia arvioita tuottanut ja ystäväpiireissä eteenpäin levittänyt tekijä on Halosen valitsema haastava ilmaisukieli. Kaikessa epähollywoodilaisessa teatterimaisuudessaan (hitaat leikkaukset, paljon viipyileviä lähikuvia, korostettua ja jopa ylinäyttelevää ilmeilyä, turkkamaista eritteillä mässäilyä jne.) se voi ärsyttää jenkkisarjojen, -leffojen ja -pelien maailmassa kasvaneita sukupolvia. Taiteilijan tinkimätön valinta on kuitenkin perusteltu: olisi suorastaan falskia, jos rautakautisen Kalevalan hahmot ilmentäisivät itseään George Clooneyn poseeraavalla näennäisviileydellä. Halosen Kalevalan jälkeen Braveheart ja vastaavat populaariteokset vaikuttavat pari astetta enemmän vain nykyajan asenteiden heijastuksilta eivätkä uskottavilta kurkotuksilta menneen ajan ihmisyyteen.

 Suosittelen kuitenkin nuoriakin katsojia antamaan elokuvalle mahdollisuuden. Ensimmäiset parikymmentä minuuttia voivat olla teatteri-ilmaisua kokemattomalle tuskaa, mutta ihmisaivot sopeutuvat kyllä, ja sen jälkeen ilmaisukieleen onkin jo päässyt sisään ja elokuva imaisee mukaansa. Ja kuten alussa kirjoitin, on erittäin opettavainen ja ymmärrystä laajentava kokemus huomata, että länsimaisessa elokuvataiteessa on yhä edelleen muitakin ilmaisukieliä kuin se Hollywoodista ja musiikkivideoista tuttu.

 Elokuva on tehokkaimmillaan suurella kankaalla, ilman älypuhelinta ja höpöttäviä kavereita huomiota jakamassa. Vielä ehditte!

 Kalevala – uusi aika saa minulta neljä tähteä viidestä. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset